default. period.

takaisin helsingissä.

vuosikausia miettinyt että mitäköhän sitä maalaispoika tässä kaupungissa tekee. no eilen illalla helsinki tarjoili parastaan kun palattiin vaimon (ja nyt voi virallisesti kirjoittaa, että vaimon (vapise RUUDOLF!)) kanssa maalta. hetken sekamelskakauhuilun jälkeen päädyttiin koko teatteriin katsomaan SAMI KUKAN levyjulkaisutilaisuutta, vaikkakin todellisuudessa kylläkin enemmän katsomaan lämppärinä esiintynyttä SAMULI KOSMISTA. ensimmäinen keikka! mies, kellopeli ja granulaattori! vaikka kyse onkin läheisestä ystävästä, niin silti yllätyin kuinka sitä voikaan vielä innostua uudesta musiikista. viimeksi joku toimi yhtä hyvin kun kuulin ensimmäisiä dubstep-kappaleita. päällimmäisenä samulista mieleen jäi kapuloilla soitettu kellopelin ja kanteleen vahinkoristeytykseltä näyttävä jousisoitin, reititettynä tietysti kaospadin läpi. samuli kosminen, suomen MATMOS.

koko teatteri on hyvä. teatterin baaritilassa pääsee julkisessa tilassa niin lähelle kuin voi TUOMAS TOIVOSEN lanseeraamaa termiä moderni kamarimusiikki. eilen pieneen baariin oli ahtautunut viitisenkymmentä ihmistä, ja kun 50 ihmistä istuu hiirenhiljaa kymmenen neliön huoneessa kuuntelemassa hiljaista musiikkia, ollaan aika lähellä kotitunnelmaa. katusean kanssa ollaan viritelty samaa ideaa jo pitkään ja toteutettukin intiimi-ilta (sic) kahdesti. toinen keskittyi ambienttiin, toinen islantilaisen mum-yhtyeen entisen solistin KRIA BREKKANin soolokeikkaan. täydellinen kääntöpuoli dubstep-bileiden bassojyräykselle tai alas-klubin tanssilattiateknolle on tässä. hiljaista musiikkia hiljaisille ihmisille.

kokossa toteutuu pienen skaalan paikallisuuden tuntu. isoja kärkikokemuksia ei tarvitse etsiä kaukaa, ne tulevat luokse.

sami kukan keikka, erityisesti uuden levyn biisit, joita muuten on tuottanut arvovaltainen kaksikko JOOSE KESKITALO ja ARVI LIND, herätti paljon ajatuksia. ensinnäkin, synkkää oli. mies ja kitara, ja tuskin tuntui olleen samin elämässä paljoakaan auringonsäteitä viime aikoina. me, juuri häälomalta palanneina, oltiin, sanottaisko eri tunnelmissa. silti kitara kuulosti hyvältä. toiseksikin, synkkää oli. uudet laulut pistivät reflektoimaan ihmisten kokemusta mun kirjasta (aavaavaa, 2005), jonka maailmassa on loppuen lopuksi paljon samaa synkkyyttä. ja että miksi hymyilevä herrasmies kirjoittaa (tai laulaa) sellaista synkkyyttä. on tottakai ymmärrettävää, ettei musiikin, tekstin tai muunkaan taiteen tarvitse olla mitenkään yksyhteen replika omasta subjektiivisesta todellisuudesta, mutta mietityttää miten samin valinnat, ja omat valintani, vaikuttavat yleisöön. tietysti yleisö valikoi mitä haluaa kuunnella/lukea/nähdä. mutta myös, millaisia virikkeitä taiteilija antaa (minä annan).

hermeneuttinen kehä vie takaisin tämän vietin alkuun. helsinkiin. ja ajatukseen synkyydestä jota on täällä asumisaikanaan kirjoittanut. aurinko paistaa kirkaalta taivaalta, miksei myös kirjoittajan kynästä? onko ainoa tapa pusertaa ulos tätä aikaa kirjoittaa pimeyttä päällemme? mitä kirjoittaa on todellisuuskysymys. miten sen kirjoittaa on keskittymiskysymys—ja oma keskittymiseni aavaavaan ilmoille päästämisen jälkeen on ollut etsiä uutta, kirkkaampaa kieltä. vetää lukija kohti kirkkautta synkkyyden sijaan.

loppukaneetti: miltä kuulostaa kirkas dubstep?